Perustajan tarina
Selma *1965, Keski-Suomi
Tavoittelen unelmaa kestävästä tasapainosta suhteessa itseen, yhteisöön, ympäristöön ja maailmaan. Haluan tulla osaksi metsää ja avata sinne polkuja myös muille, jotka haluavat omistautua maan hoitamiselle.
Lienee perusluonteessani taipumus hankkia yhä suurempia haasteita. Sen sijaan, että olisin ostanut vanhuuden turvaksi kodin, jossa kaikki tarpeellinen olisi ollut valmiina: kellari, kasvihuone, lähinaapurit… hankin sitten maata kokonaisen kylän tarpeisiin.
Olen kiertänyt ympäri maata ja maailmaa oppiakseni hengittämään, pysähtymään ja juurtumaan paikkaan. Maailman ekokyläverkostolta olen oppinut sen, että omistaminen on kestävän yhteisön este. Ja että kestävyyden osa-alueista tärkeimmät ovat kulttuurinen ja sosiaalinen kestävyys. Kun ihminen voi hyvin ja tulee kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään, hän ei tarvitse turhaa kulutusta. On tärkeää yhdessä pyhittää elämälle välttämättömät asiat kuten puhdas ilma, puhdas vesi, puhdas ruoka, vanhat puut, ihmisyhteys, syntymä ja kuolema. Minulle kulttuurisen kestävyyden perusta on Suomen kansan vanhoissa runoissa, runonlaulussa ja runonlaulutansseissa. Kansanrunouden syntytietoajattelu on hyvä filosofinen perusta oma- tai pikemminkin yhteisvaraiselle elämäntavalle: pyri käyttämään vain sitä, minkä alkuperän tunnet, jotta tuntematon ei hallitse sinua.
Olen kyntänyt suurimman osan elämästäni parikymmentä senttiä maan pinnan alapuolella. Niin kauan kuin muistan, on minulla ollut oma kasvimaa. Paitsi vuonna 1991, kun matkustin kuudeksi viikoksi Intiaan. Silloin päätin, etten enää koskaan matkusta kesäisin. Monta kertaa perustin sen viimeisen puutarhani, mutta yhä uudelleen kohtalo repi minua irti maasta: muuttoja työn perässä, avioliittoja, avioeroja – enemmän tai vähemmän traagisilla tavoilla menetin maayhteyteni.
Jokaisessa muutossa mukana seurasivat pistokkaat yhä laajenevasta kasviystävien joukosta. Tiesin tasan tarkkaan mistä ja keneltä mikäkin oli peräisin. Kunnes vuonna 2014 hyväuskoisuuttani menetin kaiken yhteisöpuutarhaprojektissa Kuopiossa. Se sattui.
Niin minut revittiin irti maasta uudestaan ja uudestaan, kunnes ymmärsin nostaa katseeni ja todeta, että kappas, onhan tällä tulta, vettä ja ilmaakin. Elämää, tarinoita, ihmisiä. Nyt etsin tietoisesti tasapainoa monella akselilla. Ja turvallista tapaa omistautua myös maalle maata omistamatta. Yhdessä muiden kanssa.
Olemme kaikki alkuperäiskansaa tällä planeetalla. Meillä tulisi olla oikeus elää oman lähiympäristömme ehdoilla: oikeus alkuperäiskansaistumiseen.
Paras tapa varmistaa, ettei tule riistäneeksi ketään tai mitään, on pyrkiä mahdollisimman suureen oma- ja yhteisvarallisuuteen. Pitkälliset tutkimukset ja pohdinnot vahvistivat käsitykseni, että säätiö on turvallisin toimintamuoto omistamattomien omavaraisuuspyrintöjen tukemiseksi. Kun yhtäällä pientilat pusikoituvat, toisaalla maattomat ja pääomattomat haaveilevat mahdollisuudesta oppia omavaraista elämäntapaa. Ikikaiku-säätiö pyrkii rakentamaan tukevaa siltaa, jota myöten maa kohtaa hoitajansa.
Maalla on oikeus tulla hoidetuksi omilla ehdoillaan, ei koneilla ja myrkyillä vastaan taistellen, vaan luonnon omia prosesseja myötäillen. Ihminen voi olla aktiivinen toimija monimuotoisuuden kasvattajana ja ekosysteemipalvelujen ylläpitäjänä.
