Eila *1962, Ylä-Savo

Koen uutta tulevaisuususkoa, kun voin ylläpitää nykyistä asumustani ja tätä maapalaa, ehkä hiukan kehittää sitä seuraavalle omistautujalle, joka jatkaa työtäni ja rakastaa sitä, mitä tekee. Rakastaa tätä paikkaa. Ehkä jopa elää siitä.

Tälle Tarinalle voisi olla monta alkua.

Alkaisinko siitä, kun 60-luvun lopulla, vain seitsemän vuotiaana, näin TV-ohjelman teollisuuden saasteista? Vai siitä, kun katsoin kesällä mummoni lypsävän ainoata lehmäänsä, ja halusin itselleni elämän, jossa minulla olisi lehmä jota lypsää kesäaamuisin laitumen reunalla? Vai siitä, kun huomasin, että en oikeastaan halua elää ehdoilla, joita yhteiskunta tarjoaa ainoina mahdollisuuksina? Järjestelmässä, jossa minulla on merkitystä vain, jos olen nimetön osa jotain, jonka arvoja en vilpittömästi voi omaksua.  

Joka tapauksessa olen välillä yrittänyt rakentaa elämää, jossa elämisen taso ei olisi riippuvainen elintasosta, vaan sen merkitykset löytyisivät siitä hetkestä, jossa olen. Maan tuoksu, tuulen ääni, aamuaurinko ja ajatukset alkavan päivän töissä omassa elinpiirissäni. Elämä, jota rytmittää vuodenkierto. 

Uudet alut ovat romahtaneet milloin resurssien puutteeseen, kumppanin erilaisiin tai yhtäkkiä muuttuneisiin arvoihin tai siihen, että en vaan ole jaksanut puskea sen harmaan kiven läpi, vaan olen antanut periksi.